Itse ‘’ensimmäisen polven’’ tallityttönä ja hevoshulluna (käsittääkseni 70-luvulla alkoivat harrastetallit lisääntyä?) olen nyt tyttären ratsastettua pari vuotta päässyt tutustumaan nykyiseen tallityttöjen sukupolveen ja tallilla muuttuneisiin/säilyneisiin tapoihin ja käytäntöihin.
Suuri parannus on se että (ainakin) tyttäreni tallilla ponit on jaettu ennen tuntia ja listalta voi tarkistaa ’’kenellä menee’’. Omien aikojeni alussa iloisen 70-luvun puolivälissä jonotettiin luukulla ja nopeimmat, härskeimmät, kovaäänisimmät ja tutuimmat pääsivät valitsemaan ensin. Pysyneitä asioita sen sijaan on korttisysteemi, pahvinpalassa oleviin ruutuihin merkitään päivämäärä jolloin on käynyt ratsastamassa, nykyään tosin kurssit on selkeämmin kestoltaan määritelty eikä ratsasteta epämääräisesti syksystä kevääseen.
Nykyään ’’kaikilla’’ on turvaliivi joista ei minun aikoinani oltu kuultukaan, kypärä kyllä keikkui päässä jo silloin harrastetallien alkumetreillä. Muutkin ratsastusvarusteet ovat yleistyneet ja niitä käytetään häpeilemättä, tallille ei enää tulla vanhoissa verkkareissa ja virittyneessä t-paidassa. Poneilla on kaikilla harjat tallin puolesta vaikka monet nykytytöistä(kin) kuljettavat mielellään mukana omia harjojaan ja lettikuminauhojaan. Nykyään harjat on pakattu tyylikkääseen kirkkaanväriseen harjalaatikkoon jonka päällä voi vaikka istua, muutama vuosikymmen taaksepäin käytettiin yksinkertaisia kangaskasseja joihin ehkä oli kirjailtu hoitoponin nimi.
Mieltä ja ruumista lämmittävä edistysaskel on maneesin rakentaminen kaikille vähänkin isommille talleille. Vaikka nykymaneesit useimmiten ovatkin eristämättömiä seiniä joiden sisällä on kesällä kuuma ja talvella kylmä, on ympärillä kuitenkin katto ja seinät jotka suojaavat pahimmalta sateelta, tuulelta ja liukkaalta. 70-luvulla ratsastettiin kentällä ja maastossa kelissä kuin kelissä vuoden ympäri ilman nykyajan goretexeja ja muita suojavaatteita.
Ratsastuksenopettajien koulutustaso on parantunut sitten takavuosien, eikä nykyään enää näe tallityttöjä tunteja pitämässä. Toiminta on muutenkin ’’tavoitteellisempaa’’ ja opettaja kiinnittää oikeasti huomiota pienenkin ratsastajan edistymiseen. Pedagokinen taso on noussut, ennen maailman aikaan ratsastuksenopettajia lähes pelättiin ja he eivät välttämättä olleet opettamisen ja lasten kanssa työskentelyn ammattilaisia, kuten he nykyään usein tuntuvat olevan.
Varmasti ajan kanssa tulee mieleen muitakin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mutta yhteenvetona voitaneen sanoa että tallitytöt rakastavat poneja täysin samalla tavalla niin tänään, eilen kuin varmasti huomennakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti