Onko väärin iloita siitä että lapset ovat leirillä muutaman päivän? Kolmesta lapsesta kaksi on kolme yötä leirillä ja kun heidät leirille vietyämme poistuimme paikalta tuntui kuin vapaus olisi koittanut. Aluksi annoin tunteen viedä ja nautin rauhasta ja ’’helpommasta elämästä’’, mutta nyt jo heti seuraavana aamuna alkaa omatunto kolkutella perisuomalaisesti. Miksi en saisi nauttia hetkellisestä vapauden tunteesta? Kuka minua estää tai valvoo? Aivan, minä itse.
Lapsilla on aina ollut hauskaa leirillä ja tänä vuonna heillä lienee myös hyvät ilmat ja lämpimät päivät ja yöt (telttamajoitus). He leikkivät, pelaavat, uivat ja saunovat ja lähes parhaana kaikesta ostavat pienen herkun kanttiinista. He nauttivat olostaan ja uusista kavereistaan.
Mies on töissä eikä varmasti koe omantunnontuskia, itse olen kotona keskimmäisen kanssa jolla on omat leirikuvionsa kesän aikana. Suunnitelmissa ei ole mitään ihmeellistä, vähän vain kahdenkeskistä aikaa keskimmäisen kanssa joka helposti kokee jäävänsä sisarustensa varjoon. Miksi siis kokea morkkista asiasta? Onko kyseessä suomalainen yhteiskunta, kasvatus, tämä aika vai ihan vain minä itse ja omat ajatukseni jotka aiheuttavat nämä pohdinnat? Ja tarvitaanko näitä? Enkö voisi vain elää tätä hetkeä ja tätä päivää ja nauttia kesästä? Miten oppisin olemaan murehtimatta olemattomia ja tarttumaan hetkeen? Asenteessa on muutokseen varaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti