Tuleeko kaikista aikuisia?

Mitä aikuisuus on? Onko se pysyvä olotila vai jatkuvaa muutosta? Miksi jotkut vaikuttavat luontevimmilta aikuisen roolissa kuin toiset? Miksi aikuisuus on minulle niin vaikeaa?

Olen koko niin sanotun aikuisikäni ihaillut ihmisiä jotka on kuin tehty aikuisiksi. He pystyvät luontevasti kantamaan vastuuta, tekemään päätöksiä ja antamaan hyvän ja luotettavan vaikutelman. He eivät varmasti sotke omiaan eivätkä muiden asioita.

Omalta kohdaltani voin sanoa että en vieläkään koe olevani aikuinen, etenkin päätösten tekeminen ja vastuun kantaminen on todella vaikeaa. Todennäköisesti ystäväni ja tuttavani eivät tätä asiaa allekirjoittaisi, mutta omana kokemuksena tunne on voimakas. Oman ’’aikuisaikani’’, reilut 20 vuotta olen elänyt jatkuvan muutoksen tilassa, nyt jo onneksi hieman aikuisempana kuin vaikkapa 25 vuotiaana. Mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat ja ennen kaikkea mitä vanhempani tästä tai tuosta sanovat! Tällaisesta seuraa tietenkin se että oma elämä jää elämättä koska rohkeus ei riitä.

Olen usein ajatellut että 18 vuoden ikä on aivan liian alhainen aikuisuuden vastuulle ja velvollisuuksille, ja usein myös aikuisuuden iloillekin. Tuntuu kohtuuttomalta vaatia näin nuorilta aikuista otetta elämään etenkin kun tuntuu ettei itsekään pysty aikuisuuden ’’vaatimuksia’’ täyttämään. Miksi joku jää Peter Paniksi ja toisesta tulee Aikuinen? Onko syynä kasvatus, perimä, horoskooppimerkki vai mikä? Ja kannattaako Peter Panin pyrkiä Aikuiseksi (tai Aikuisen Peter Paniksi)?

kaupankäyntiä

Epäluuloisuus on suunnatonta voimavarojen haaskausta. Itse olen varsin epäileväinen ja luuloinen ihminen, ja yleensä yllätyn iloisesti kun epäni ja luuloni osoittautuvat vääriksi. Lienee kyseessä vanha totuus ’’pessimisti ei pety’’.

Pari päivää sitten ostin huuo.netistä pari tavaraa ja huomasin että niiden silloinen omistaja sijaitsi vain reilun puolen kilometrin päässä kotoani. Siispä treffejä sopimaan ja tavaroita noutamaan. Tarkistin paikan netin reittioppaasta (jep jep) ja totesin henkilön asuvan alueen (mielestäni) karmeimmassa kerrostaloyhtiössä.

Kävellessäni tavaroita noutamaan ajattelin että herran jestas, minähän asun täällä itsekin, enhän voi näin ajatella ja tuntea... Vai voinko? Juuri kyseisten kerrostalojen liepeillä olen useimmiten nähnyt poliisiauton ja erilaisia epämääräisiä retkueita. Sisäpihalla seurasin hetken rappukäytäviin meneviä ja niistä ulos tulevia maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, kokosin itseni ja soitin ’’myyjälleni’’. (Tässä kohtaa tulee väistämättä mieleen että olisin voinut olla toisenlaisellakin ostokeikalla...).

Ja mitä tapahtuu? Oven tulee avaamaan mitä tavallisin ja mielyttävin itseäni hieman vanhempi naishenkilö. Huutisostokseni on paljon kuvattua paremmassa kunnossa ja saan pari tuotteeseen liittyvää kaupanpäällistäkin. Poistuessani asunnosta en tiedä itkisinkö vai nauraisinko, visiitti oli mitä mielyttävin, ympäristö ei. Mutta edelleen, asunhan täällä itsekin...

Pissa vai kusi

Pakko pohtia hieman julkista pissaamista. Tai tässä tapauksessa kyse on kyllä kusemisesta. Vaikka tiedän että asuinalueellani pyörii monenlaista hörhöä ja härhöä, onnistun silti aika ajoin järkyttymään tai inhottumaan kunnolla.

Tämä kyseinen tapahtuma sattui eilen kun olin koiravanhan kanssa korttelia kiertämässä. Olin juuri törmännyt keskimmäiseen joka oli koulusta tulossa ja yhdessä siinä sitten tallustimme kotia kohti. Yks kaks kuuluu miehen huutoa: ’’Anteeksi, anteeksi!’’. Nopealla vilkaisulla on selvitettävissä että huutaja on joku paikallinen(?) doku/mikälie joka roiskuen kusee lähikaupan takaseinää vasten lastauslaiturien läheisyydessä. Oikeasti, missä vaiheessa ihminen saavuttaa sen tilan että toimii näin?

Pakko myöntää että lähes tiuskaisin keskimmäiselle ettei katsoisi ja että liikkuisi eteenpäin, itsekkään en päätäni taaksepäin kääntänyt.

Mikä tässä eniten inhottaa? Toki se että joku kusee julkisella paikalla kotini läheisyydessä, tai missä vain oikeastaan, aikuinen ihminen siis. Myös se että lapseni joutui tätä todistamaan käänsi veistä sydämessäni. Miksi tälläistä  tapahtuu? Juu sedällä oli pissahätä, heh heh. Jokin on mennyt yhteiskunnallisesti pieleen kun tälläinen käytös ja sen näkeminen on lähes jokapäiväistä tietyillä alueilla. Jään pohtimaan mitä tehdä...

Putiikki ja putiikki

Mitä eroa on lahjatavaraliikkeellä Porvoon vanhassa kaupungissa ja kirpputori/käsityöpuodilla itähelsinkiläisessä lähiössä? Ajatus lähti liikkeelle siitä että molemmissa kaupungeissa on ainakin yksi luokka tai koulu joka on yritteliäs ja ahkera, ja haluaa kerätä luokkaretkeä tms. varten rahaa käsillään tekemällä ja tuotoksiaan myymällä.

Porvoolaisessa koulussa on hankittu pihaharjoja ja luokka koristelee ja maalaa näitä harjoja myyntiin. Helsinkiläisessä koulussa tehdään kierrätysmateriaaleista (esim. pelti-ja lasipurkeista) tuikkulyhtyjä. Kummassakin koulussa vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja tehdään yhdessä töitä yhteisen tavoitteen eteen.

Väkisinkin ajattelee että porvoolaisen koulun tili on joulumyynnin jälkeen suurempi kuin helsinkiläisen. Johtuuko tämä myytävästä tuotteesta? Mahdollisesti, pihaharjoista voi pyytää vähän suurempaa rahasummaa kuin tuikkulyhdyistä ja ainakin omasta mielestäni pihaharja on jopa kerrostaloasujalle käytännöllisempi esine kuin kaappeihin helposti unohtuvat tuikkulyhdyt. Onko myyntipaikalla tekemistä saavutetun voiton kanssa? Varmasti on, lahjatavarapuodilla romanttisessa Porvoon vanhassa kaupungissa on aivan erilainen imago kuin kirpputori/käsityöpuodilla arkisen harmaassa itähelsinkiläislähiössä. Molemmat puodit varmaankin pyrkivät pohjimmiltaan samaan, myymään ihmisille persoonallisia tuotteita yrittäjävetoisesti. Tuntuu silti että nämä kaksi puotia ovat valovuosien eikä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä toisistaan. Kolmas luokkien tienistiin vaikuttava asia on tietysti asiakaskunta. Toisaalla turisteja ja paikallisia joulumielellä ostoksilla, toisaalla paikallisia jotka pääosin yrittävät selvitä hankinnoistaan mahdollisimman edullisesti eivätkä välttämättä osta mitään ylimääräistä. Jännittävää seurata miten koulujen projektit etenevät, molemmille toivon hyvää tuottoa ja hyviä retkiä sekä tietysti mukavaa yhdessäoloa

Tallityttö ikuisesti

Itse ‘’ensimmäisen polven’’ tallityttönä ja hevoshulluna (käsittääkseni 70-luvulla alkoivat harrastetallit lisääntyä?) olen nyt tyttären ratsastettua pari vuotta päässyt tutustumaan nykyiseen tallityttöjen sukupolveen ja tallilla muuttuneisiin/säilyneisiin tapoihin ja käytäntöihin.

Suuri parannus on se että (ainakin) tyttäreni tallilla ponit on jaettu ennen tuntia ja listalta voi tarkistaa ’’kenellä menee’’. Omien aikojeni alussa iloisen 70-luvun puolivälissä jonotettiin luukulla ja nopeimmat, härskeimmät, kovaäänisimmät ja tutuimmat pääsivät valitsemaan ensin. Pysyneitä asioita sen sijaan on korttisysteemi, pahvinpalassa oleviin ruutuihin merkitään päivämäärä jolloin on käynyt ratsastamassa, nykyään tosin kurssit on selkeämmin kestoltaan määritelty eikä ratsasteta epämääräisesti syksystä kevääseen.

Nykyään ’’kaikilla’’ on turvaliivi joista ei minun aikoinani oltu kuultukaan, kypärä kyllä keikkui päässä jo silloin harrastetallien alkumetreillä. Muutkin ratsastusvarusteet ovat yleistyneet ja niitä käytetään häpeilemättä, tallille ei enää tulla vanhoissa verkkareissa ja virittyneessä t-paidassa. Poneilla on kaikilla harjat tallin puolesta vaikka monet nykytytöistä(kin) kuljettavat mielellään mukana omia harjojaan ja lettikuminauhojaan. Nykyään harjat on pakattu tyylikkääseen kirkkaanväriseen harjalaatikkoon jonka päällä voi vaikka istua, muutama vuosikymmen taaksepäin käytettiin yksinkertaisia kangaskasseja joihin ehkä oli kirjailtu hoitoponin nimi.

Mieltä ja ruumista lämmittävä edistysaskel on maneesin rakentaminen kaikille vähänkin isommille talleille. Vaikka nykymaneesit useimmiten ovatkin eristämättömiä seiniä joiden sisällä on kesällä kuuma ja talvella kylmä, on ympärillä kuitenkin katto ja seinät jotka suojaavat pahimmalta sateelta, tuulelta ja liukkaalta. 70-luvulla ratsastettiin kentällä ja maastossa kelissä kuin kelissä vuoden ympäri ilman nykyajan goretexeja ja muita suojavaatteita.

Ratsastuksenopettajien koulutustaso on parantunut sitten takavuosien, eikä nykyään enää näe tallityttöjä tunteja pitämässä. Toiminta on muutenkin ’’tavoitteellisempaa’’ ja opettaja kiinnittää oikeasti huomiota pienenkin ratsastajan edistymiseen. Pedagokinen taso on noussut, ennen maailman aikaan ratsastuksenopettajia lähes pelättiin ja he eivät välttämättä olleet opettamisen ja lasten kanssa työskentelyn ammattilaisia, kuten he nykyään usein tuntuvat olevan.

Varmasti ajan kanssa tulee mieleen muitakin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mutta yhteenvetona voitaneen sanoa että tallitytöt rakastavat poneja täysin samalla tavalla niin tänään, eilen kuin varmasti huomennakin.

Saako iloita?

Onko väärin iloita siitä että lapset ovat leirillä muutaman päivän? Kolmesta lapsesta kaksi on kolme yötä leirillä ja kun heidät leirille vietyämme poistuimme paikalta tuntui kuin vapaus olisi koittanut. Aluksi annoin tunteen viedä ja nautin rauhasta ja ’’helpommasta elämästä’’, mutta nyt jo heti seuraavana aamuna alkaa omatunto kolkutella perisuomalaisesti. Miksi en saisi nauttia hetkellisestä vapauden tunteesta? Kuka minua estää tai valvoo? Aivan, minä itse.

Lapsilla on aina ollut hauskaa leirillä ja tänä vuonna heillä lienee myös hyvät ilmat ja lämpimät päivät ja yöt (telttamajoitus). He leikkivät, pelaavat, uivat ja saunovat ja lähes parhaana kaikesta ostavat pienen herkun kanttiinista. He nauttivat olostaan ja uusista kavereistaan.

Mies on töissä eikä varmasti koe omantunnontuskia, itse olen kotona keskimmäisen kanssa jolla on omat leirikuvionsa kesän aikana. Suunnitelmissa ei ole mitään ihmeellistä, vähän vain kahdenkeskistä aikaa keskimmäisen kanssa joka helposti kokee jäävänsä sisarustensa varjoon. Miksi siis kokea morkkista asiasta? Onko kyseessä suomalainen yhteiskunta, kasvatus, tämä aika vai ihan vain minä itse ja omat ajatukseni jotka aiheuttavat nämä pohdinnat? Ja tarvitaanko näitä? Enkö voisi vain elää tätä hetkeä ja tätä päivää ja nauttia kesästä? Miten oppisin olemaan murehtimatta olemattomia ja tarttumaan hetkeen? Asenteessa on muutokseen varaa!

Mustaa valkoisella

Luokkakuvassa on 25 oppilasta. Heistä 9 on tummaihoisia, 6 kaukaisesta idästä tullutta ja loput näyttävät useamman polven suomalaisilta mutta heistä viidellä on venäläinen tai virolainen sukunimi. Kansainvälisen koulun neljännen luokan luokkakuva? Ei, vaan arkista arkea itähelsinkiläisen lähiön tavallisessa lähikoulussa. Mainittakoon että luokkaan on integroitu kaksi erityistä tukea vaativaa oppilasta, ja joukossa on myös muutama muuten vaan vili tai vilmiina vilperi. Tilanne on luonnollisesti haastava niin oppilaille, opettajille kuin avustajillekin joita tällaisellä luokalla ja tällaisessa koulussa ymmärrettävästi tarvitaan keskivertoa enemmän. Oppilaille tilanne on moninainen, he oppivat että erilaisuus monissa muodoissaan on luonnollinen asia, ja toisaalta he joutuvat oppilasaineksen monipuolisuudesta johtuen työskentelemään itsenäisemmin mikä tuottaa vaikeuksia monille. Omana peruskouluaikanani n. 35 vuotta sitten luokassa saattoi olla yksi suomenruotsalainen ja muut täysin ja yksinomaan useamman polven suomalaisia. Erikoista oli jo se että yksi luokan 25:stä oppilaasta (tässä asiassa ei siis suurempia muutoksia) kävi ortodoksisessa uskonnonopissa ja pari kolme oppilasta siveysopissa, nykyisessä elämänkatsomustiedossa. Ensimmäiset tummaihoiset ihmiset näin ollessani viidennellä luokalla peruskolussa eli n. 11 vuotiaana (siihen maailmanaikaan ei myöskään matkusteltu niin tiuhaan kuin monet nykyään tekevät). Kouluuni tuli ’’esiintymään’’ ja elämästään kertomaan afrikkalainen perhe, ja jo juhla/jumppasaliin esitystä kuulemaan mennessämme pohdimme luokkatovereideni kanssa mahtavatko ’’ne olla oikeita n........ä’’, kuten siihen aikaan sanottiin. Sittemmin on maailma muuttunut paljon. Omat lapseni kasvavat tiettyyn kansainvälisyyteen automaattisesti, koululuokat näyttävät erilaisilta, matkailu on yleisempää ja helpompaa ja yleinen ilmapiiri toinen niin hyvässä kuin pahassakin.